Hyppää navigaatioon

Ammattiyhdistysliikkeen neljä sukupolvea

 
Syyt

SAK oli osallistunut palkkaneuvotteluihin jo 1940-luvun lopulta lähtien. Neuvottelut olivat tapahtuneet tilanteessa, jossa sotakorvauksien maksamiseen sitoutuneen valtiovallan piti varmistaa työmarkkinasopu. Poikkeusolojen päätyttyä työehtosopimusneuvottelut olivat siirtyneet toisiinsa epäluuloisesti suhtautuneiden työnantaja- ja työntekijäliittojen välisiksi neuvotteluIksi. Noususuhdanteen seurauksena varsinkin vientialojen ammattiliitot onnistuivat saavuttamaan suuret palkankorotukset. Inflaatio kuitenkin söi palkansaajien ostovoimaa.

TUPO-neuvottelujen aloitteentekijä oli valtioneuvosto ja erityisesti valtiovarainministerinä vuonna 1964 toiminut Mauno Koivisto. Valtioneuvoston tavoitteena oli katkaista inflaatio ja vakauttaa Suomen valtion taloutta. Valtioneuvosto irrotti vuoden 1967 joulukuussa valtakunnansovittelija Keijo Liinamaan tulopoliittiseksi virkamieheksi. Pitkään jatkuneet monitasoiset neuvottelut johtivat lopulta vuoden 1968 maaliskuussa ensimmäiseen TUPO-ratkaisuun. Keskeisimmät neuvotteluosapuolet olivat valtioneuvosto, STK, SAK ja MTK. Seuraavana vuonna Liinamaa I tunnettuun sopimukseen kytkettiin palkkaneuvottelujen lisäksi poliittiset päätökset hinnoista, koroista, työttömyysturvasta, eläketurvasta ja maataloustuesta. Tämän jälkeen TUPO-sopimuksia solmittiin säännöllisesti muutaman vuoden välein.

TUPO-sopimukset asettivat raamit työnantaja- ja työntekijäliittojen välisille työehtosopimuksille. Lisäksi TUPO-ratkaisut ohjasivat eduskuntaa säätämään palkansaajien asemaa parantaneita lakeja aina 1980-luvun lopulle asti. TUPO-sopimukset vaikuttivat myös Suomen talous- ja finanssipolitiikkaan, sillä valtioneuvosto devalvoi SAK:n ja STK:n ehdotuksesta useaan otteeseen markan vauhdittaakseen Suomen ulkomaankauppaa.

Lähde: Kansan arkisto

Mielenosoitus 40-tuntisen työviikon ja sairausvakuutuslain puolesta Hakaniemessä.

Linkkejä verkossa