Hyppää navigaatioon

Ammattiyhdistysliikkeen neljä sukupolvea

 
Työelämä

Kaupungeissa lapsia ei tarvittu avuksi navettaan tai peltotöihin, joten valtaosa työläisperheiden lapsista sai suorittaa kansakoulun. Koulun jälkeen 12 – 16-vuotias työläinen oli onnekas, jos hän pääsi ammattioppiin reilun ja rehdin mestarin alaisuuteen. Tyttöjen tyypillisimpiä ammattioppipaikkoja olivat ompelimot ja silittämöt, useimmat pojat saivat ammattioppinsa verstaista. Ammattioppiaika kesti alasta riippuen muutamasta kuukaudesta jopa kolmeen vuoteen. Verstaissa oppilas sai pientä palkkaa. Monilla aloilla tosin oppilaan vanhempien tuli maksaa työnjohtajalle koulutusrahaa, minkä vuoksi köyhimmillä perheillä ei ollut varaa tarjota lapsilleen ammattikoulutusta. Näistä nuorista kasvoi heikosti ansaitsevia sekatyömiehiä ja –naisia. Palkat vaihtelivat suuresti samankin työnantajan palveluksessa. Useimmat työnantajat ja työmiehet pitivät itsestään selvänä, että naisille ja nuorille työntekijöille maksettiin samasta työstä puoletkin heikompaa palkkaa. Ensimmäiset samasta työstä – sama palkka-vaatimukset ilmestyivät järjestyneiden työläisnaisten lukemaan Työläisnainen-lehteen 1910-luvulla. 

Työpäivät olivat pitkiä. Keskimääräinen työpäivä kesti ennen vuoden 1917 työaikalakia noin 10 tuntia. Ainoastaan sunnuntait olivat vapaapäiviä. Vuonna 1917 tuli voimaan laki 8-tunnin työpäivästä, mutta monet työläiset joutuivat heikon toimeentulon tai johtajien painostuksen vuoksi tekemään säännöllisesti ylitöitä. Vähäinen vapaa-aika käytettiin lepoon ja perhe-elämään. Aina työmies ei tosin kotiinsa juuri ”ehtinyt”; vaimojen harmiksi ryyppyporukat olivat suosittuja. Ammattiosastojen ja työväenyhdistysten iltamat olivat sen sijaan julkisia tilaisuuksia, joissa ei alkoholijuomia sallittu. Työväenliike ylläpiti myös hyvin suosittua urheilu-, näyttämö- ja kirjastotoimintaa.