Hyppää navigaatioon

Ammattiyhdistysliikkeen neljä sukupolvea

 
Helsingin kylvettäjien ammattiosasto

Kylvettäjien ammattiolot

Yleiset saunat olivat Helsingissä 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä elinehto, sillä pienissä yhden tai korkeintaan kahden huoneen työläisasunnoissa ei ollut minkäänlaisia peseytymismahdollisuuksia. Pääkaupungissa toimi useita kymmeniä yleisiä saunoja, joissa työskenteli yhteensä noin 200 kylvettäjää. Kylvettäjät eli saunottajat huolehtivat saunojen lämmittämisestä, palvelivat saunojia ja huolehtivat saunojen siisteydestä. Saunottajien työpäivä vaihteli 10 – 14 tuntiin. Useimmat kylvettäjät olivat köyhiä työläisleskiä tai miehestään erossa eläneitä naisia, jotka eivät lastensa vuoksi voineet osallistua tehdastyöhön He eivät saaneet saunojen omistajilta palkkaa, vaan tapana oli, että saunojen asiakkaat maksoivat pienen palvelupalkkion saunottajalle. Tätä palvelusrahakäytäntöä monet työläisnaiset vastustivat ihmisarvoa loukkaavana. Kylvettäjät joutuivat omista vähäisistä tuloistaan ostamaan jopa puhdistusaineet ja pesusienet. Lisäksi nuoret saunottajat kärsivät joidenkin miespuolisten saunavieraiden seksuaalisesta häirinnästä. Jotkut nälkäpalkalla töitä tehneet nuoret kylvettäjät joutuivat turvautumaan prostituutioon, minkä johdosta kylvettäjillä oli Helsingissä huono maine.

Kylvettäjien ammattiosasto

Osaston perustaminen

Helsinkiläinen työväenliikeaktiivi Fiina Pietikäinen (1870 – 1956) perusti kylvettäjien ammattiosaston suurlakon jälkimainingeissa vuonna 1905. Hän toimi Helsingin Työväenyhdistyksen jäsenosastona toimineen naisammattiosaston puheenjohtajana kuolemaansa asti. Osaston jäsenluku jäi vuosina 1909 – 1916 vaatimattomaksi, kaupungin kylvettäjistä järjestyi vain 10 – 30 naista. Ammattiosasto keskittyi kylvettäjien edunvalvontaan, mutta sen yhteydessä toiminut huvitoimikunta järjesti jäsenilleen ja kaupungin kylvettäjille iltamia ja muita viihteellisiä tapahtumia.

Jäsenaktiivisuuden puute

Kylvettäjien ammattiyhdistystoiminnan järjestäminen oli vaikea tehtävä. Täysin naisvaltainen ammattikunta oli jakaantunut hajanaisesti ympäri kaupunkia, minkä vuoksi heidän keskuuteensa ei muodostunut vastaavaa ammatti-identiteettiä kuin tehdastyöläisillä. Viimeiset saunavieraat poistuivat saunoista vasta alkuyöstä, mikä rajoitti osallistumista ay-toimintaan. Säännöllisen jäsenmaksun maksaminen ammattiosastolle oli merkittävä uhraus muutenkin pienistä ansioista, joten myös taloudelliset syyt estivät naisia osastoon liittymästä.

Lakkoon

Heikon järjestäytymisasteen vuoksi kylvettäjien ammatillisen edunvalvonnan saavutukset olivat ennen vuotta 1917 vaatimattomia. Osaston johtokunta pyrki saunojen omistajien kanssa neuvottelemalla parantamaan saunottajien työoloja, mutta useimmiten ”isännät” eivät suostuneet edes vastaaman osaston lähettämiin kirjeisiin.

Vuoden 1917 keväällä puheenjohtaja Pietikäinen johti kylvettäjät ammattialansa ensimmäiseen lakkotaisteluun. Kylvettäjien ammattiosastoon liittyi muutaman kuukauden aikana lähes 100 uutta jäsentä, minkä lisäksi osasto sai useimmat kaupungin järjestäytymättömät kylvettäjät liittymään lakkotaisteluun. Kylvettäjien tavoitteena oli solmia kaupungin saunojen omistajien kanssa työehtosopimus. Saunottajat vaativat 8-tunnin työaikaa, palkkauksen parantamista, ilmaisia työvälineitä ja ainoastaan järjestyneiden työläisten palkkaamista saunojen palvelukseen. Työnantajat pyrkivät tinkimään kylvettäjien esittämistä vaatimuksista, mutta kylvettäjien yhteinen lakkorintama kesti ja viimeistään toukokuun kolmannelle viikolla pienempien saunojen omistajat suostuivat kirjoittamaan työehtosopimuksen kylvettäjien esittämillä ehdoilla. Kaupungin kymmenen suurinta saunanomistajaa kieltäytyivät sitoutumasta vain ammattiosastoon järjestäytyneiden kylvettäjien palkkaamiseen. Näiden saunojen kohdalla lakko jatkui. Tässä tilanteessa kylvettäjien ammattiosaston johtokunta päätti tiedottaa lakosta Työmies-lehden lukijoille, jotta kaupungin työläiset välttäisivät lakkotilassa olleiden saunojen palveluiden käyttämistä

Kuukauden lakon jälkeen kymmenestä lakkotilaan julistetusta saunasta seitsemän oli luovuttanut ja suostunut kirjoittamaan työehtosopimuksen ammattiosaston ehdoilla. Kesäkuun puolivälissä lakkotilassa oli enää kolme pääkaupunkiseudun saunaa, joiden työntekijöistä osa suostui työntekoon työnantajien ehdoilla. Vuoden 1917 lokakuussa Tehdas- ja Sekatyöväen liiton edustajat päättivät lopettaa suhteellisen pitkäksi venähtäneeseen lakkotaisteluun, joka edellytti liitolta jatkuvaa taloudellista tukea lakkotilaan julistettujen saunojen työstä kieltäytyneille työntekijöille.

Edunvalvontaa sisällissodan jälkeen

Kylvettäjien ammattiosasto oli onnistunut vuonna 1917 parantamaan kylvettäjien työehtoja, mutta sisällissota ja sitä seuranneet ammattiyhdistystoiminnan rajoitukset tekivät saavutukset turhiksi. Osaston omaisuus oli varastettu ja lippukin viety ”museotavaraksi” Kansallismuseoon. Osaston puheenjohtaja, punaisen Helsingin hallintotoimiin osallistunut Fiina Pietikäinen, joutui viettämään kuusi kuukautta Suomenlinnan vankileirillä. Fiina Pietikäinen vapautettiin vankileiriltä vuoden 1918 lokakuussa, jolloin hän oli laihtunut n. 20 kiloa.

Toiminta virkosi nopeasti uudelleen, mutta vain neljännes kaupungin kylvettäjistä uskaltautui liittymään osastoonsa. Edunvalvonta oli poikkeuksellisen hankalaa ja riskialtista. Saunat erottivat jopa niitä osastojen jäseniä, jotka vaativat työnantajia noudattamaan laissa säädettyä 8-tunnin työaikaa. Osasto oli maan suurimman ammattiliiton, Saha-, Teollisuus- ja Sekatyöväen liiton jäsenosasto. Puheenjohtaja Pietikäinen oli liittotoimikunnan jäsen, mutta muut toimikunnan jäsenet eivät katsoneet voivansa aktiivisesti tukea irtisanottuja kylvettäjiä. Liitto hävisi useimmat työtaistelunsa 1920-luvulla silloinkin kun järjestyneiden työläisten osuus oli tuntuvasti suurempi.

Lähteet:

Työväen Arkisto (TA): Helsingin kylvettäjien ammattiosaston pöytäkirjat ja vuosikertomukset

 

Fiina Pietikäinen (1870 - 1956) vaikutti Helsingin Kylvettäjien ammattiosaston puheenjohtajana yli 50 vuotta.