Hyppää navigaatioon

Ammattiyhdistysliikkeen neljä sukupolvea

 
Taylorismia vastaan

Suomeen rantautui 1910-luvulla Yhdysvalloista Fredrik Winslow Taylorin oppi työ- ja palkkaustapojen tehostamisesta. Terästeollisuuden palveluksessa ollut Taylor oli 1890-luvulta lähtien etsinyt keinoja saada työnteosta mahdollisimman tehokasta, jotta tehtaan omistajat saisivat maksimaalisen voiton. Taylor oli ”liukuhihnatyön” kannattaja; hänen mukaansa työsuoritus oli jaksotettava siten, että yksi työntekijä osallistuisi vain pienen yksityiskohdan valmistamiseen itse tuotteessa. Työsuunnittelu ja itse työsuoritus piti Taylorin näkemyksen mukaan ehdottomasti erottaa toisistaan siten, että yrityksen johdolle jäisi työn suunnittelu ja työntekijöiden valvonta ja työntekijöille työn tekeminen. Palkkauksen tuli Taylorin mukaan olla mahdollisimman palkitsevaa siten, että ahkera työntekijä saisi paremman palkan kuin hitaammin työtä tekevä.

SDP:n ja SAJ:n johtohahmot suhtautuivat ”teilarismiin” kielteisesti ja työväenlehtien palstoilla Taylorin oppi tuomittiin ”hiostukseksi”. Suomessa ei 1900-luvun alussa ollut sosiaalista tukiverkostoa vanhuuden tai työkyvyttömyyden varalta, joten uusi amerikkalainen oppi oli erityisen haitallinen vanhoille tai huonokuntoisille työntekijöille. Samasta syystä työväenliikkeen johtohahmot vastustivat työnantajien suosimaa urakka- ja kappalepalkkausta, vaikka osa nuorista ja hyväkuntoisista työläisistä teki urakkatyötä mielellään.

Työväenliikkeen aktiivit vastustivat Taylorin oppia, koska se vei monen mielestä työstä kaiken nautinnon, sillä työntekijä ei saanut itse nähdä valmistamaansa tuotetta valmiina. Erityisen tuomittavaa ammattiyhdistysliikkeen kannalta oli, että taylorismi ei tunnustanut ammattiliittojen tai –osastojen roolia työntekijöiden edunvalvojana. Taylorismiin olennaisesti sisältynyttä näkemystä teollisuustyön koneistamisesta suomalainen ammattiyhdistysliike ei sen sijaan vastustanut. Koneet säästivät työntekijöiden voimia tehdessään raskaimmat ja likaisimmat työt.